Matka Turusta

 Tänään 6-5 tulee kuluneeksi tasavuosia kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin kuolemasta Porvoossa vuonna 1877.

 
 J. L. Runeberg vuonna 1948 julkaistussa muistopostimerkissä - 15 markan arvoinen mies.

Johan Ludvig Runeberg (5. helmikuuta 1804 Pietarsaari – 6. toukokuuta 1877 Porvoo) oli suomenruotsalainen runoilija, kirjailija ja toimittaja, jonka tuotanto on hyvin isänmaallista. Hän on ollut arvostettu myös Ruotsissa ja hänen tuotantonsa vaikutti suuresti koko ruotsinkieliseen kirjallisuuteen. Runebergiä pidetään Suomen kansallisrunoilijana, johon asemaan hän nousi jo elinaikanaan.

Runeberg suoritti ylioppilastutkinnon Turussa 1822 ja aloitti seuraavana vuonna Turun akatemiassa filosofian opinnot. Hän liittyi Pohjalaiseen osakuntaan. Opiskeluaikana hänen ystäväpiiriinsä kuului muita pohjalaisia, kuten Johan Jakob Nervander, J. V. Snellman ja uusimaalainen Elias Lönnrot. Runeberg valmistui filosofian kandidaatiksi heinäkuussa 1827.

Kun maamme ensimmäinen säästöpankki avasi ovensa Turussa 4.1.1823 ilmoittautuivat pojat heti pankin asiakkaiksi - lainapuolelle.

Sisään saatiin odotusten mukaisesti pikkusummia ja vastaavasti antolainaus oli sen mukaista. Lainansaajien nimilistalta löytyy tuttuja nimiä, kuten J.J. Nervander (200 ruplaa), J-L.Runeberg (300 ruplaa) ja J.V.Snellman (200 pankinruplaa).
 

 Opiskelurahoja hän ansaitsi myös  kotiopettajana Saarijärvellä ja Ruovedellä. Ensin mainitun paikkakunnan innoittamana syntyi 1830 hänen esikoiskokoelmassaan julkaistu runo Saarijärven Paavo (Bonden Paavo).

 Runebergin ensimmäinen julkaistu runo oli Åbo Tidningar -lehdessä 1826 ilmestynyt Auringolle (Till solen).

Kesällä 1827 Runeberg asui arkkipiispa Jakob Tengströmin virkatalossa Paraisilla, missä hän opetti lapsia. Siellä hän tapasi Fredrika Tengströmin, jonka setä arkkipiispa oli. Fredrika ja Johan menivät naimisiin tammikuussa 1831.

 

 Turun palo syyskuun 4.-5. 1827 karkoitti Runebergin kaupungista ja mies pakeni 1828 Helsinkiin. Siellä perustettiin 1832 Helsingfors Morgonblad -lehti, jonka ensimmäinen toimittaja Runeberg oli.

Helsingin-vuosinaan Runeberg asui useissa eri osoitteissa eri puolilla kaupunkia. Alkuvuonna 1837 Runeberg sai Porvoon kymnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin viran ja perhe muutti pysyvästi Porvooseen.

Opettajanuransa ohella hän toimitti Borgå Tidning -lehteä vuosina 1838–39. Runeberg toimi opettajana aina eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1857 ja keskittyi sen jälkeen kirjoittamiseen. Hän halvaantui vuonna 1863 saatuaan metsästysretkellä aivoverenvuodon ja vietti loppuelämänsä pääasiassa vuodepotilaana. Runeberg sai professorin arvon 1844.

 Runebergin ensimmäinen julkaistu runo oli Åbo Tidningar -lehdessä 1826 ilmestynyt Till solen, Auringolle. Kun Turku sitten kärähti 1827 luikki Runebergkin täältä Nervanderin, Snellmanin, Lönnrotin ja monen muun tavoin pakoon Helsinkiin.


 
 Turku talvella 1827 muutama kuukausi Turun palon jälkeen.

Kouluaikana Runeberg luki ennen kaikkea Choraeuksen runoja ja osasi useita Franzénin lauluja. Hän oli ihastunut Carl Mikael Bellmanin runouteen ja osasi kaikki Fredmanin epistolat ja useita Fredmanin lauluja ulkoa.

Michael Choraeus (1774-1806) oli runoilija H. G. Porthanin ja F. M. Franzénin kauden Turussa, nuorena kuollut juhlarunojen kirjoittaja, satiirikko ja lyyrikko, joka kirjoitti luonnonkuvauksia, elegioita, yksinkertaista laulurunoutta sekä joukon virsiä.

 9.2.1772 syntynyt Franz Mikael Franzén oli aikansa suosituin suomalainen runoilija 1790-luvulla. Hänen John Miltonilta vaikutteita ottanut runoelmansa Människans anlete on miehen parhaimmistoa.
 
  Franz Mikael Franzén 

Kun Runeberg kirjoitti runonsa ruotsiksi, kai herran tekstit pitäisi lukeakin sitten alkuperäisessä muodossaan, tyyliin;

Färd från Åbo

Ren öppnar mot oss
fjärden en vidgad famn.
På afstånd ser jag
stranden af Runsala,
Der mellan segelgamla ekar
Nymferna vårda Choraei källa.

Frid med din aska,
skald från mitt fosterland!
Som jag, du ofta vaggat
På Auras våg,
och ofta längtat åter
Hän till din dal
och dess gröna vakter.

Mitenkäs tuo onkaan suomennettu:

Matka Turusta

Jo meitä vastaan
veen syli aukeaa.
Jo kaukaa nään nuo
Ruissalon rantamat,
sen muinaistammistossa
nymfit vaalivat
Choreaun lähteen rauhaa.

Tomulles rauha,
laulaja Synnyinmaan!
Kuin minä, keinuit aalloilla
Auran myös,
ja usein kaipasit kai silloin
laaksosi vartion vehmaan suojaan.
 
 Jep jep, Choraeuksen lähdehän se sieltä Ruissalosta löytyy.
 

 Runoilija Michael Choraeus kirjoitti Åbo Tidningar -lehdessä 12.8.1799 seuraavasti: 

"Ruissalo on saari, puoli peninkulmaa Turusta, missä kaikki, mikä luonnossa on ihanaa ja lumoavaa, näyttää kohdanneen yhdessä pisteessä. Suuret ja mahtavat tammilehdot herättävät synkän ja juhlallisen tunnelman. Näyttää siltä, ikäänkuin luonto olisi huvitellut luonnostelemalla suunnitelmia useihin englantilaisiin puutarhoihin, joita hän ei ole nähnyt hyväksi saattaa loppuun. Jos joku joka rakastaa kaikkea kaunista matkustelee etsimässä maalauksellisia paikkakuntia isänmaassani ja haluaa kunnioittaa käynnillään myös Suomea, ei hänen pidä unohtaa tätä paikkaa."

Lähteellä
Turussa 6-5 2017
Simo Tuomola

Hevosratikka

 Tällä päivämäärällä 4-5 tulee kuluneeksi tasavuosia siitä, kun Turussa aloitettiin raitiotieliikenne hevosvetoisin vaunuin. Vuosiluku oli 1890.

 
Ainoa tunnettu kuva Turun hevosraitiovaunusta.

Turulla oli kunnia olla ensimmäinen hevosraitiotieliikenteen kaupunki Suomessa. Ajatuksen sen perustamisesta esitti 27. toukokuuta 1889 kaupunginvaltuustolle kreivi August Armfelt.

August Magnus Gustaf Armfelt (1826–1894) oli suomalainen tilanomistaja ja valtiopäivämies. Hän kuului Tammikuun valiokuntaan ja osallistui valtiopäivien toimintaan vuonna 1963–1885 hyvin tehokkaasti, muun muassa asevelvollisuuskysymyksen yhteydessä 1877–1878. Hän oli perustamassa Varsinais-Suomen Maanviljelysseuraa ja toimi sen puheenjohtajana

Armfelt oli tutkinut mahdollisuutta sähköraitiotien rakentamiseen, mutta kaupungilla ei ollut vielä omaa sähkölaitosta. Sen sijaan Tukholmasta Atlas-yhtiöltä tilattiin neljä umpivaunua ja yksi avovaunu. Liikenteen alkaessa yhtiöllä oli 18 hevosta, mutta vuoden 1890 lopussa jo 28 hevosta.

 

Hevoset piti vaihtaa aina levänneisiin tunnin väliajoin. Hevosraitiotien kiskot toimitti ruotsalainen tehdas ja niitä oli 40 miestä laskemassa katuun. 

Sunnuntaina 4. toukokuuta 1890 alkoi Turussa hevosraitiotieliikenne. Ensimmäisenä vuonna se olikin suosiossa, ja matkapoletin hinta oli 15 penniä. Mutta silti se oli liian kallis työväestölle, jolle raitiotietä oli ensi sijassa ajateltu.

Toisena vuotena matkustajamäärä laski 900:sta 830:een päivässä ja yhtiö tuotti jatkuvasti tappiota. Kaikkein kalleimmaksi osoittautui kaupungin vaatima kadun pitäminen puhtaana lumesta, varsinkin kun kateelliset vuokra-ajurit tahallaan levittivät lunta kiskoille.



 

Reitti kulki ”Yli sillalta Varvitorille Linnankatua pitkin."

Myöhemmin reittiä pidennettiin Tuomiokirkkosillalle ja Akatemiatalon ohi Hämeenkadulle. Satamassa se pidennettiin Kalastajasatamakadulle (nyk. Fleminginkatu) asti.


Raitiovaunua käytettiin eniten huviajeluun kesäaikana ja sunnuntaisin, ja asiakkaina oli varsinkin se väestönosa, joka ei ollut riippuvainen jokapäiväisestä palkkatyöstä.

Kannattamattoman liikenteen seurauksena oli kuitenkin konkurssi ja toiminnan lakkaaminen 31. lokakuuta 1892. 

Aloite sähköraitioteiden rakentamiseksi esitettiin puolestaan Turun teknikot - yhdistyksen kokouksessa helmikuussa 1905. Liikenne alkoi 22. joulukuuta 1908 keskustassa kahdeksikkoa kulkevalla kiertolinjalla ja heilurilinjalla Kanavaniemestä Linnankadun ja Puistokadun kulmaan.

 
Liikennöity / operated:
04.05.1890-31.10.1892 hevosraitiotie / horse tramway
22.12.1908-01.10.1972 sähköraitiotie / electric tramway

Raideleveys / gauge:
hevosraitiotie / horse tramway = 1435 mm / 4 ft 8½ in
sähköraitiotie / electric tramway = 1000 mm / 3 ft 3.375 in
Sähköistys / Electrification: 600 V d.c.


Turun raitiotiet tarkoittavat Turussa vuosien 1890 ja 1972 välillä sijainneita raitiotieverkostoja sekä uusia raitiotiesuunnitelmia niiden lakkauttamisen jälkeen. Turussa oli hevosraitiotie 1890–1892 ja sähköraitiotiet 1908–1972. Sähköraitiotietä liikennöi Turun raitiotielaitos, 1949 alkaen Turun kaupungin liikennelaitos.

Sähköraitiotien lakkautusta on yleisesti pidetty virheenä. 1980-luvulta alkaen kaupunkiin on suunniteltu uutta museoraitiotietä tai pikaraitiotietä. Turku oli toisen maailmansodan jälkeen Helsingin ohella Suomen kaupungeista ainoa, jossa liikennöivät raitiovaunut. Myös Viipurissa oli raitiotieliikenne.

 



Yksi Turkuun vuonna 1956 hankituista moderneista "keltaisista vaaroista", hiljaisista aavevaunuista, neliakselisista Valmet RM 2 -raitiovaunuista Kauppatorilla 1950-luvun lopulla, taustalla vanha Wiklundin tavaratalo. Ja kuuluisa Klubi-tupakkamainos siinä Tinatuoppia vastapäätä.




Turun raitiotieverkko laajimmillaan vuoden 1956 jälkeen.

Lapsuudenmuistot ratikoista liittyvät Nummenmäelle kulkeneeseen Kakkosen linjaan, vaikka Kupittaan savijuna oli sitäkin kiinnostavampi. Myöhemmin tutummaksi tuli Kolmosen ratikka.



3 (kiertolinja): Rautatieasema - Humalistonkatu - Eerikinkatu - Kauppatori - Tuomiokirkkosilta - Uudenmaankatu - Itäinen pitkäkatu - Martti - Martinsilta - Puistokatu - Rautatieasema; myös samaa reittiä päinvastaiseen suuntaan.



 
 TKL 45+124 © Anders Rehnström


Linja 1 korvattiin linja-autoilla 12. maaliskuuta 1967. 25. huhtikuuta 1971 loppui liikenne 3-linjan sisäkehällä, ja toukokuun lopussa 1972 nummenmäkeläisen liikkeen myyjät kukittivat viimeisen linjalla 2 kulkeneen aavevaunun.

Turun viimeisen raitiovaunuvuoron ajoi vaunu 38 1. lokakuuta 1972 kehälinjan ulkokehällä, linjalla 3B.

Mukana tuon viimeisen ajopäivän Kolmosen reissussa olin minäkin ja kyllä sekin vaunu oli seppelöity.


Kaipauksella
Turussa 4-5 2017
Simo Tuomola

Hyviä simoja

 Huomenna 1-5 vietämme Vapun ja Valpurin nimipäivää. Nimet ovat muunnelmia germaanisesta nimestä Walburga, joka merkitsee linnoituksen valtiasta.

 
Nimen on tehnyt suosituksi katolinen pyhimys Valburg (710 - 25.2.779). Vappua vietetäänkin juuri abbedissa Valborgin pyhimykseksi julistamisen kunniaksi, joka tapahtui erään lähteen mukaan 1. toukokuuta vuonna 749, toisen 1.5. 870.

 
Valburg tai Walburga (710- Hildesheim 25. helmikuuta 779) on katolinen pyhimys, joka syntyi varakkaaseen perheeseen Englannissa. Aluksi Valburg asui nunnaluostarissa, mutta siirtyi vuonna 761 Heidenheimin miesluostarin johtoon. Se oli saksalaisen lähetystyön tukipaikkoja. Valburg kuoli Heidenheimin luostarin vuosikirjojen mukaan 25. helmikuuta vuonna 779.

 
Sata vuotta myöhemmin paavi Hadrianus II julisti Valburgin pyhimykseksi, ja hänen muistopäiväkseen tuli katolisessa kalenterissa kuolinpäivä 25.2.

Valburgin luut siirrettiin pyhimykseksi julistamisen jälkeen 1. toukokuuta 870 Eichstättin Pyhän ristin kirkkoon, joka on nykyään pyhän Valburgin benediktiiniläisluostari. Tästä tuli Valburgin muistopäivä, suomeksi vappu, ensin Englannissa ja myöhemmin myös Pohjoismaissa.

 
 Ja Turun historiasta löydämme tietenkin parikin huomattavaa Valpuria. Heistä Valpuri Innamaa oli merkittävä kauppias Turussa 1500-luvulla ja Turun museokeskuksen tutkija Nina Lepokorpi yhdistää hänet myös vappujuoma siman paikalliseen historiaan.

 
 
- Simaa on kyllä juotu jo esihistoriallisena aikana ja nimenomaan siis ympäri vuoden. Ero nykyiseen vappusimaan on silti melkoinen, raottaa Lepokorpi.
Hän kertoo, kuinka simaa käytettiin hyvin pitkään ja sen alkoholipitoisuus saattoi nousta jopa 17 prosenttiin.

 
- Se ei todellakaan ollut mitään lasten juomaa! Lapsille tarjoiltiin enemmän heille sopivaa hunajavettä.

 
Lepokorpi kertoo, että kuningas Kustaa Vaasa oli erityisen ihastunut simaan. Sitä tuotiin hänelle esimerkiksi Lyypekistä asti. Simaa tehtiin toki Suomessakin ja Turun Linnassa. Koostumus poikkesi nykysimasta.

- Siinä oli paljon hunajaa ja se oli eri näköistä, vahvaa ja makeaa. Linnan simaa vietiin myös ulkomaille.

Valpuri Innamaa oli hyvin merkittävä henkilö 1500-luvulla.

- Hän oli aikanaan ehkä Turun merkittävin kauppias, niin nainen kuin olikin, kertoo tutkija Lepokorpi.

- Valpurin elämä liittyi jo nimenkin puolesta vappuun ja toimintansa puolesta simaan. Neljä kertaa naimisissa ollut Valpuri Innamaa harjoitti vilkkaasti sekä vientiä että tuontia Turun ja muun maailman välillä.

Ensimmäiseltä mieheltään kauppiaan ammatin saanut nainen jatkoi kaupantekoa koko elämänsä ja toi paljon tavaraa Tallinnan kautta Turun hoviin. Hänen ansiostaan turkulainen sima matkasi länteen muiden oivallisten kauppatavaroitten mukana, Lepokorpi tarinoi.

 

Valpuri Eerikintytär Innamaa (kuoli noin 1602) oli varakas turkulainen kauppias.
Valpuri Innamaan mies Henrik Hannunpoika Innamaa oli turkulainen kauppias, jonka nimi mainitaan asiakirjoissa vuonna 1549. Henrik osallistui Juhana-herttuan kosiomatkalle Puolaan ja Turun raadin toimintaan. Juhanan vagitsemiseen vuonna 1563 päättyi myös Henrik Innamaan ura.

Leskeksi jäänyt Valpuri jatkoi miehensä perustaman kauppahuoneen toimintaa. Koska kuningas Eerik XIV ja Juhana riitaantuivat ja Juhana vangittiin 1563, odottivat myös Juhanan lähipiiriä kovat ajat. Innamaan laiva takavarikoitiin Danzigissa 1563 ja hänen kauppahuoneensa ryöstettiin.

Valpuri kirjoitti kuningas Eerikille vaatien oikeutta. Juhanan syrjäytettyä Eerikin vuonna 1568 toiveet omaisuuden palauttamisesta kasvoivat, mutta vasta vuonna 1582 Valpuri sai takaisin omaisuutensa. Valitusten lähettämistä Tukholmaan hän ei kuitenkaan lopettanut.

Valpuri Innanamaan laivat kuljettivat tavaraa Tukholmaan ja muualle Itämeren satamiin, ja hän itse kävi kauppaa omassa maakunnassa. Rahansa hän sijoitti ostamalla maata Turun seudulta. Lisäksi hän varusti Ruotsin armeijan joukkoja 1580-luvulla ja avusti kuningasta rahallisesti.

Kruunu antoi hänelle rahojen vastineeksi 15 maatilan verotulot vuonna 1590 ja veronkanto-oikeutta jatkettiin tämän jälkeenkin.

Valpuri Innamaalla oli ainakin neljä laivaa 1580–1590-luvuilla, ja hän olikin Turun laivanvarustajista mahtavin. Suurin laiva oli vetoisuudeltaan 60 lästiä.

Valpurilla oli asuintalot sekä keskikaupungilla Aninkaisten korttelissa, lähellä nykyistä pääkirjastoa, että Kakskerran Kollissa.

Valpuri Innamaa oli neljästi naimisissa. Hänen toinen miehensä oli Pietari Ingvaldinpoika, kolmas Olavi Kaarlenpoika ja neljäs Luukas Laurinpoika.

Toinen historian kirjoihin piirtynyt merkittävä Valpuri olikin sitten noitanainen Valpuri Kyni, joka ainoana Suomessa joutui vesikokeeseen Aurajoessa 1635. Hän selviytyi kokeesta pitämällä suunsa kiinni, mutta poltettiin myöhemmin roviolla. Häntä syytettiin mm. oluenpanon epäonnistumisesta.
 

Valpuri Kyni oli 1600-luvulla Tyrvään seudulla elänyt suomalainen nainen, joka tuomittiin noituudesta. Hän on ainoa todistetusti Suomessa vesikokeeseen noituudesta epäiltynä joutunut henkilö.


Jo Valpuri Kynin äiti ja äidinisä poltettiin roviolla noitina. Hän itse joutui Aurajoessa vesikokeeseen ja sai siitä selvittyään vuonna 1635 kuolemantuomion, joka muutettiin piiskaukseksi ja karkotukseksi.

 

Vuonna 1649 hänet tuomittiin käräjillä poltettavaksi roviolla syytettynä muun muassa tyrän noitumisesta kirkkoherralle ja susien noitumisesta hyökkäämään karjan kimppuun, mutta tuomio lieveni Turun hovioikeudessa raippojen antamiseksi ja molempien korvien menettämiseksi. Perimätiedon mukaan hänet olisi lopulta myöhemmin poltettu roviolla Hämeenlinnassa.

Kun alioikeus oli tuominnut Huittisissa Valpuri Kynin ensin kuolemaan noituuden harjoittamisesta, tapaus siirretään Turkuun hovioikeuden tutkittavaksi. Täällä hänet alistetaan Aurajoessa vesikokeeseen, jossa hän sidottuna veteen pudotettuna "kelluu kuin joutsen pitämällä suunsa kiinni".

 

 Selitykseen uskottiin, koska muuten itse Paholainen olisi auttanut häntä pysymään pinnalla. Hänen suvustaan on äidinäiti ja äiti aiemmin tuomittu kuolemaan noitina. Tällä kertaa Valpurin henki säästyy ja hänet karkoitetaan Turusta.

Valpurin Kynin tapauksessa historioitsijat lähtevät liikkeelle tavallisesti Huittisten käräjiltä vuonna 1649. Syynä on se, että kesäkuun 11.-12. päivä pidettyjen ylimääräisten käräjien pöytäkirja on toinen niistä yhtenäisistä selvityksistä, jotka Valpuri Kynistä on löydetty.

Valpuri oli saanut kuolemantuomion jo vuonna 1635, mutta tuomio lievennettiin kaakinpuurangaistukseksi eli piiskaukseksi ja karkotukseksi. Vielä mainitaan, että Valpuri oli joutunut vesikokeeseen Turussa Aurajoella eli Turun joella, kuten pöytäkirjassa sanotaan.Näillä Huittisten ylimääräisillä käräjillä kesäkuussa 1649 Valpuri Kyni tuomittiin noituutensa vuoksi roviolla poltettavaksi.


Oikeus kysyi Valpurilta erikseen, oliko hän joutunut aikaisemmin oikeuden eteen ja jos, niin kuinka usein. Valpurin vastaus oli mielenkiintoinen:

Siihen hän vastasi, ettei häntä ole oikeuteen viety, vielä vähemmän Turun jokeen pyövelin toimesta heitetty, enempää kuin että hän olisi tukehtunut tai veteenkään hukkunut.

 
 
Kun häneltä kysyttiin uudelleen, oliko hän ollut vesikokeessa Turussa, hän lopulta vastasi. Oikeus on merkinnyt hänen vastauksensa sanatarkasti suomeksi, sillä tietenkin Valpuri puhui suomea, vaikka pöytäkirjat pidettiin ruotsiksi. Siis oliko hän ollut vesikokeessa Turussa? Vastaus kuului:

ej siellä Jäätä sillon ollut.

Alioikeuden tuomio lähti tarkistettavaksi hovioikeuteen Turkuun.

Mitä luultavammin Valpuri seurasi papereita Turkuun mutta päätyi hovioikeuden kanslian sijasta Turun linnaan säilöön. Marraskuun 17. päivä hänet kutsuttiin kuultavaksi hovioikeuteen.
 
 

Valpurin henkilötiedoista selvisi hovioikeuden kuulusteluista seuraavaa:

1. Valpuri oli joutunut vesikokeeseen Turussa. Kun asiaa kysyttiin ja tiedusteltiin, miten tällainen noita oli pysynyt pinnalla, Valpuri kertoi pitäneensä suutaan kiinni. 
2.  Valpuri oli tuomittu jo aikaisemmin Tyrväällä kaakinpuuhun – eli piiskattavaksi – ja sitten karkotettavaksi. Valpuri "ei voinut tätä kieltää". 
3.  Hovioikeudessa kävi myös ilmi, että Valpuri Kyni oli noitien sukua. Sekä hänen äidinisänsä (Moderfader) että äitinsä oli joskus 1600-luvun alussa tuomittu noituuden vuoksi roviolla kuolemaan. Se oli tapahtunut edesmenneen Nils Bielken aikana eli ilmeisesti joskus vuosina 1623-30, jolloin Nils Bielke oli hovioikeuden presidentti. Valpuri vastasi, ettei muista eikä tiedä vanhempiensa tulleen poltetuksi. He eivät olleet opettaneet hänelle pahaa.
4. Heti perään hän kuitenkin muisti enemmän. Kun häneltä kysyttiin ikää, hän vastasi, että ei tiedä. Mutta hän täydensi edellistä vastaustaan sanoen, että kun hänen äitinsä oli poltettu, hän oli ollut kolmen peninkulman päässä. Äidinisästään hän ei sanonut muistavansa mitään. 

 

Erikoista on, että myös hovioikeuden kuulusteluissa Valpuri yritti kieltää aikaisemmat syytteet ja oikeudenkäynnit, vaikka luultavasti hovioikeudella oli niistä varsin hyvät tiedot. Kun Valpurilta kysyttiin, että miksi hän kieltää selvän asian, vastasi hän vähän moniselitteisesti, että "miksi sellaista tunnustaisi, jonka arvon herrat paremmin itse tietävät".

Kuoleman edessä Valpuri oli yhtä peloton kuin kuulustelijoidensa edessä. Kun hovioikeus totesi, että hänen pitäisi tunnustaa, sillä hänellä on edessään vain kuolema, sanoi Valpuri, että ennen kuin pisaraakaan hänen vertaan valuu maahan, on Jumala ottanut hänen sielunsa. Valpuri totesi myös, että usein olivat häntä paremmatkin menettäneet henkensä.

Kuulustelun lopussa hovioikeus kehotti Valpuria valmistautumaan kuolemaan, sillä muuta hän ei olisi pahanteollaan ansainnut. Vastaus tuli taas napakasti ja pelotta:

- Jo seitsemän minua parempaa on henkensä menettänyt!

Valpuri Kyniltä ei saatu tunnustusta. Hänet vietiin takaisin Turun linnaan vankeuteen. Hovioikeus ei vahvistanut Huittisten käräjien antamaa kuolemantuomiota. Asia tiedetään kolmesta lähteestä, vaikka hovioikeuden päätöstä ei ole löytynyt. Luultavasti se ei ole säilynyt arkiston tuhojen vuoksi.

 

Paras todistus saadaan mestaajan kuitista vuodelta 1650. Kuitti, joka on säilynyt läänintileissä, selvittää kruunun hallinnon parhaiden perinteiden mukaan – joita toivottavasti nykyisinkin noudatetaan – kuluja, joita linnannihdille ja pyövelille oli koitunut, kun kahden noituudesta tuomitun rangaistus oli pantu täytäntöön.

Nämä kulut sai vähentää Tukholmaan lähetettävistä verotuloista. Toinen tuomituista oli Valpuri Kyni, toinen noitamies Olavi Luikko. Luikko oli matkalla mestattavaksi Vesilahdelle. Valpurin vuoksi Turusta piti matkata Huittisiin tuomiota täytäntöön panemaan, sillä tuomio pantiin täytäntöön siinä pitäjässä, missä tuomio oli saatu. Kuluja koitui ajohevosista ja niiden ruokinnasta, aterioista – myös tuomituille – ynnä muusta kaikkiaan 12 taalaria 12 äyriä.

Mestaajan kuitti on kuitenkin yksinään riittämätön todistus, koska siinä ei mainita Valpurille tulevasta tuomiosta tarkemmin. Se ei kuitenkaan voi koskea Valpurin mestausta, koska Valpuri eli vielä vuosia myöhemmin. Mutta jo mainitun vuoden 1658 oikeustapauksen pöytäkirjoista käy ilmi mitä todennäköisemmin juuri se tuomio, mistä hovioikeus Valpurille rangaistukseksi päätti.

Hovioikeus oli päättänyt rankaista Valpuria ankarasti, vaikka säästi tämän hengen. Valpuri tuomittiin menettämään selkänahkansa – siis saamaan raippoja – sekä menettämään molemmat korvansa. Lisäksi hänet tehtiin lainsuojattomaksi eli henkipatoksi. Melkoisella varmuudelle tämä on vuonna 1649 alkaneen prosessin lopullinen tuomio eli tuomio, jonka täytäntöönpanon kuluista läänintileissä on kuitti. Muista Valpurin vastaisista oikeudenkäynneistä 1640- ja 50-luvun vaihteessa ei ole tietoa.

Vesikokeessa
Turussa 30-4 2017
Simo Tuomola

Keisarijuhla

 

Tänään 29-4 tulee kuluneeksi tasavuosia Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II syntymästä Moskovassa 1818. 

  Keisarijuhlaa vietettiin suureellisesti myös Turun tuomiokirkon edustalla Aleksanteri II:n syntymäpäivänä 29.4. 1894. Valokuvaaja Carl Johan Schoultz oli paikalla tallentamassa keisarin rintakuvan paljastusta kirkon portailla. Maisteri Lagus piti juhlakansalle juhlapuheen. Paikalla oli yleisöä peräti 14000 hengen verran. Kuva löytyy Åbo Akademin kokoelmista. Tosin itse juhlittava keisari oli kuollut jo vuonna 1881.

Aleksanteri II (29. huhtikuuta (J: 17. huhtikuuta) 1818 Moskova – 13. maaliskuuta (J: 1. maaliskuuta) 1881 Pietari) oli Venäjän keisari, Puolanmaan tsaari ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1855–1881. Aleksanteri II oli Suomelle myötämielinen hallitsija.

Suomen suuriruhtinas on arvonimi, joka kuului Ruotsin kuninkaan titteleihin vuodesta 1581 alkaen, ja jota käytettiin Suomen suuriruhtinaskunnan valtionpäämiehestä 1809–1917.

 Juhana III eli Juhana-herttua otti itselleen 1581 arvonimen 'Suomen suuriruhtinas'. Käytännössä Suomen suuriruhtinaskunnan suuriruhtinas oli aina Venäjän keisari.



 

1881 – Venäjän tsaari Aleksanteri II sai surmansa palatsinsa lähellä pommiattentaatissa (gregoriaanisen kalenterin mukaan, Venäjällä käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan oli 1. maaliskuuta).

Hänen aikanaan toteutettiin Venäjällä maaorjien vapauttaminen 19. helmikuuta 1861 (vanhaa lukua, uutta lukua 3. maaliskuuta), minkä vuoksi häntä Venäjällä kutsuttiin myös vapauttajatsaariksi. Balkanilla slaavit ja ortodoksiset kansat kutsuvat häntä vapauttajatsaariksi, koska hän vapautti heidät sodassa turkkilaisten vallasta.

Aleksanteri II seurasi isäänsä helmikuussa 1855, kesken käynnissä olleen Krimin sodan. Nikolai I:n kaudella alkanut Krimin sota Ottomaanien valtakuntaa eli Turkkia vastaan laajeni suursodaksi Ranskan ja Britannian liityttyä Turkin avuksi Venäjän saavutettua merkittäviä voittoja sitä vastaan.

 
Suomessa Krimin sotaa kutsuttiin itämaiseksi sodaksi tai Oolannin sodaksi siksi, että ranskalais-englantilainen laivasto-osasto hyökkäsi Ahvenanmaalle, tuhosi Bomarsundin linnoituksen ja teki tuhojaan myös Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolla Pohjanlahdelta Suomenlahdelle. Rauhan tuloksena alkoi Ahvenanmaan demilitarisointi. Tappiot sodassa johtivat uudistusvaatimuksiin Venäjän tuomiseksi länsivaltojen tasolle.



 Aleksanteri II:n patsas Helsingin Senaatintorilla.

Aleksanteri II:n patsas on Venäjän tsaarille ja Suomen suuriruhtinaalle Aleksanteri II:lle omistettu muistopatsas Helsingin Senaatintorilla. Johannes Takasen ja Walter Runebergin suunnittelema muistomerkki paljastettiin vuonna 1894, ja se on yksi Helsingin vanhimpia ja huomattavimpia julkisia muistomerkkejä.

Keisarinna Maria kuoli 1880, jolloin Aleksanteri nai salaisesti rakastajattarensa ruhtinatar Jekaterina Dolgorukajan. Aleksanteri aikoi julistaa Jekaterinan virallisesti keisarinnaksi ja kansaa lepytelläkseen hän valmisteli perustuslakiluonnosta.

Samana päivänä kun Aleksanteri II allekirjoitti ilmoituksen aikeistaan, Vera Fignerin johtamaan Narodnaja voljaan kuuluva puolalainen aktivisti heitti pommin Katariinankanavan sillalla Aleksanteri II:n vaunuja kohti. Tästä ei keisarille vielä käynyt mitään, mutta hän meni ulos vaunuista ja toinen terroristi heitti pomminsa hänen lähelleen.

Keisari kuoli saamiinsa vammoihin Talvipalatsissa. Narodnaja voljan terroristit olivat tehneet tätä ennen jo seitsemän epäonnistunutta murhayritystä keisaria vastaan.

Aleksanteri II:n muistoksi attentaattipaikalle pystytettiin myöhemmin Verikirkkona tunnettu Kristuksen ylösnousemisen katedraali.

 
 Verikirkko. Kirkko toimii nykyään museona.

Kristuksen ylösnousemuksen katedraali (ven. Собор Воскресения Христова, Sobor Voskresenija Hristova) eli Verikirkko (ven. Храм Спаса на Крови, Hram Spasa na Krovi, "Kirkko veren päällä") on Pietarissa sijaitseva ortodoksinen kirkkorakennus. Kirkko rakennettiin Aleksanteri III:n käskystä vuosina 1883–1907 Gribojedovin kanavan varrelle paikalle, jolla hänen isänsä ja edeltäjänsä Aleksanteri II murhattiin vuonna 1881.

Keisari Aleksanteri II oli todella suosittu hahmo Suomessa. Etenkin tietenkin Helsingissä. Turussa vieläkin katseltiin mieluummin Tukholman suuntaan. Hän vieraili maassa useinkin - ensimmäisen kerran vasta valtaistuimelle noustuaan vuonna 1856. 

Venäjän keisareiden vierailut ”autonomisella kokeilualueella”, Suomessa, eivät olleet harvinaisuus: jo Aleksanteri I oli vieraillut täällä useaan otteeseen. Vierailujen tavoitteena oli vahvistaa suhteita suomalaisiin ja erityisesti Suomen eliittiin.

Aleksanteri II:n suosiota kuvaa hyvin se tapa, jolla hänen vierailunsa Suomessa etenivät. Keisarin saapuessa ensimmäisellä Suomen matkallaan Helsinkiin, otettiin hänet vastaan soihduin, palavin tervatynnyrein ja hurraahuudoin.

Ylioppilaiden lähetystö tervehti Aleksanteria isänmaallisella laululla keisarillisen palatsin, nykyisen presidentin linnan, luona. Helsingissä keisari esitteli säädyille uudistussuunnitelmiaan ja jatkoi matkaansa Turkuun, Tampereelle, Hämeenlinnaan ja Haminaan. Joka kaupungissa hänet vastaanotettiin samalla juhlallisuudella ja ilolla kuin Helsingissäkin.


Turussa keisaria varten oli jopa pystytetty kunniaportti, joka oli varustettu latinankielisellä tekstillä, joka suomennettuna tarkoitti: ”Ja hän karkottaa taivaalle kertyneet pilvet ja tuo auringon takaisin”. 

Eipä siis ihme, että Pietariin palattuaan keisari toimitti Helsingfors Tidningar –sanomalehden välityksellä seuraavanlaisen tervehdyksen suomalaisille:

”Annan tehtäväksenne puolestamme tulkita rakkaille ja uskollisille suomalaisilleni kiitollisuuteni niistä Minulle niin kallisarvoisista tunteista, joita heillä on Minua kohtaan, ja samalla ilmaisemaan heille muuttumattoman suosiollisuuteni.”  
 

Keisari vieraili uskollisten alamaistensa keskuudessa vielä kahteen otteeseen ja sai molemmilla kerroilla nauttia vastaavanlaisesta vieraanvaraisuudesta uudestaan.

Aleksanteri II kutsui koolle myös Suomen valtiopäivät, joita ei oltu pidetty "valtiollisen 
yön" aikana lähes 50 vuoteen. Suomi teollistui ja vaurastui. Ensimmäinen suuri teollisuusnäyttely pidettiin Kaivopuistossa 1876. Myös keisari vieraili näyttelyssä.

 ''Hän oli vanhentunut. Mutta hänen kasvonsa valkenivat, kun hän näki sen teknillisen taidon, jonka hän Suomessa oli pannut alkuun'', Topelius kirjoittaa.


Kunniaportilla
Turussa 29-4 2017
Simo Tuomola

1 kommentti:

Arto kirjoitti...

Mikä oli 29.4.1894 Tuomiokirkon portailla paljastetun Aleksanteri II rintakuvan kohtalo ? "keisarijuhla oli sekin Schoultzin aikaansaannos sikäli, että hän muovaili tilaisuudessa paljastetun Aleksanteri II:n rintakuvan yhdessä taiteilija Hjalmar Löfmanin kanssa."

19. marraskuuta 2022 klo 12.00

Ordinarius Follingius

 

Ordinarius Follingius

Tänään avaamme Turun piispojen kirjan sattumanvaraisesti - kas tuosta - olemme vuodessa 1550. Ja juuri 25-4 1550 tuleva Turun hiippakunnan piispa ja ordinarius Petrus Nicolai Follingius (k 1565) nimitetään Linköpingin lähellä sijaitsevan Kärnan seurakunnan kirkkoherraksi.

Turussa on 2500 asukasta, Helsinki perustetaan, vuoden lopulla piispa Martti Skytte kuolee ja haudataan Turun tuomiokirkon Pyhän Ruumiin kuoriin. Mikael Olavinpoika Agricola toimii hänen jälkeensä piispansijaisena.

Martti Skytte (n. 1480– 30. joulukuuta 1550) toimi Turun piispana vuosina 1528–50. Hänet lasketaan Suomen keskiajan viimeiseksi katoliseksi piispaksi. Hän kuitenkin edisti uskonpuhdistusta maltillisesti muun muassa kustantamalla suomalaisten nuorten opiskeluja Saksassa.

Tänään 25-4 1550 siis tuleva Turun hiippakunnan piispa ja ordinarius Petrus Nicolai Follingius (k 1565) nimitetään Kärnan seurakunnan kirkkoherraksi.

 
Pietari Follingius (Petrus Nicolai Follingius, k. 1565) toimi Turun piispana Mikael Agricolan jälkeen vuosina 1558–1563 ja tämän jälkeen Tallinnan piispana vuonna 1565.

Follingius oli kotoisin Itä-Götanmaalta. Hän oli toiminut ennen Turkuun tuloaan Linköpingin koulun rehtorina vuodesta 1545. Follingius oli ensimmäinen ruotsalainen Turun piispa pitkään aikaan. Hän ei saavuttanut ilmeisesti papiston luottamusta, koska oli ummikko.

Ruotsin kuningas Eerik XIV erotti Follingiuksen vuonna 1563 Juhana-herttuan kukistumisen jälkeen, koska hän epäili Follingiuksen kannattavan Juhanaa. Tästä huolimatta Eerik nimitti Follingiuksen Tallinnan piispaksi vuonna 1565. Follingius kuoli ennen kuin matkusti Tallinnaan.

Petrus Follingius Suecus kävi Linköpingin katedraalikoulua. Ylioppilas Kööpenhaminassa noin 1545; promovoitiin maisteriksi (Petrus Follingius Suecus) 8.4.1546; toimi maisterina yliopiston depositiomenojen ohjaajana (depositor beanorum).

Linköpingin katedraalikoulun rehtori 1547–1550; tuomiokapitulin jäsen 1549; läheisen seurakunnan Kärnän kirkkoherra 25.4.1550 ja samalla katedraalikoulun teologian lehtori; rehtori uudelleen 12.10.1555.

 (Erään tiedon mukaan kuitenkin Linköpingin hiippakunnan Skedan kirkkoherra – anneksina opintoja varten? – jo 1545; toisten tietojen mukaan tuli Linköpingiin Vadstenasta 1547.); Turun hiippakunnan piispa (ordinarius) 1558–1563; Tukholman linnansaarnaaja 1564; Tallinnan piispa 1565.

Paulus Juustenin mukaan Kuningas Kustaa Vaasa nimitti Turussa vaikuttaneiden ”suomen kieltä vihaavien” neuvonantajiensa neuvoja noudattaen Michael Agricolan työn jatkajaksi Petrus Follingiuksen helmikuussa 1558. Follingiuksella ei tiedetä ennestään olleen minkäänlaisia yhteyksiä Suomeen, eikä hän liioin ollut tuolloin Turussa vaikuttaneen Suomen herttuan Juhanan piispaehdokas.

Paulus Petri (Paavali) Juusten (ruots. Paul (Påvel) Pedersson Juusten; n. 1516 Viipurin pitäjän Juustila – 22. elokuuta 1575 Turku) oli Viipurin ja Turun piispa, rehtori ja lähettiläs. Hän kirjoitti niin kutsutun Juustenin piispainkronikan, joka on tärkeä Suomen historian lähde.

Paavali Juusten nimitettiin Mikael Agricolan jälkeen Turun katedraalikoulun rehtoriksi vuonna 1548. Hän toimi tuomiokapitulin jäsenenä vuosina 1553 ja 1554. Vuonna 1554 hänet nimitettiin Viipurin piispaksi ja vuonna 1563 Turun piispaksi.


 


Follingius, joka näyttää käyttäneen maallisen esivallan kanssa asioidessaan ordinarius-titteliä (näin muun muassa palkkakuiteissaan 20.12.1558 ja 20.6.1660 ”iag petrus follingius ordinarius tiill Åbo”), mutta muun muassa statuuteissaan papistolle 1559 virkanimeä Turun piispa (”Petrus Follingius Svecus Episcopus Aboensis”), saapui Turkuun uutta virkaansa hoitamaan toukokuussa 1558.

Kun Turun taivaalla nähtiin sitten elokuussa 1558 suuri pyrstötähti, pidettiin sitä suurena taivaallisena ennusmerkkinä vähän samaan tapaan kuin vuoden 1680 suurta komeettaa. Silloinhan kappalainen Andreas Hasselqvist julisti Jumalan tuomiota pohjoisille kansoille; "Yksikään komeetta ei ole ilmestynyt näkyville ilman tarkoitusta".
 

1600-luvulla joulukuun puolivälissä 1680 pyrstötähti jälleen pelotteli kaupunkilaisia. Mm. Turun tuomiokirkon kappalainen Andreas Hasselqvist piti näkemänsä pyrstötähden innoittamana tulikivenkatkuisen saarnan. 

 
Turun Akatemian kuvainkaivertaja Daniel Medelplan tallensi näyn puupiirrokseensa.



Follingius hoiti virkatehtäviään ahkerasti. Hän teki laajoja tarkastusmatkoja, järjesti pappeinkokouksia ja julkaisi kirkkohallinnollisia statuutteja. Follingiuksen perusteellista oppineisuutta ja musiikillisia ansioita arvostettiin yleisesti, mutta näiden myönteisten ominaisuuksien vastapainona olivat kielteiset luonteenpiirteet.

Niistä tarkastusmatkoilla ja muussakin toiminnassa esiintulleet liiallinen mahtipontisuus ja vallanhalu herättivät tyytymättömyyttä paitsi hiippakkunnan papistossa myös kuninkaassa, joka jo parin vuoden kuluttua kirjeessään Turun linnanpäällikölle moitti Follingiusta.

Kuningas käski linnanpäällikön ”pitää häntä silmällä, ettei tämä asettaisi piispanhattuaan liian korkealle, jotta se ei putoaisi hänen päästään ennen kuin hän aavistaakaan”. Follingiuksen seuraaja Turun piispana Paulus Juusten luonnehtii piispainkronikassaan – ehkei kovin objektiivisena asiantuntijana – edeltäjäänsä muun muassa ahneeksi, viekkaaksi ja kavalaluonteiseksi.

Petrus Follingius osallistui useiden muiden Suomen pappien kanssa vuoden 1560 valtiopäiville, ja seuraavana vuonna hän edusti hiippakuntaansa kuningas Eerik XIV:n kruunajaisissa. Uusi kuningas erotti Follingiuksen sitten ordinariuksen virasta toukokuussa 1563.

Erottamisen syynä olivat paitsi papiston tyytymättömyys ja runsaat valitukset myös Juustenin piispainkronikan mukaan ”kuningas Eerikin hänestä saamat epäilykset”, tai siis kuninkaan ja hänen Juhana-veljensä välisen kiistan kärjistämässä tilanteessa hiippakunnan johdon syyksi laskettu Suomen papiston myötämielisyys herttuaa kohtaan.

Kovin raskauttavina kuningas ei kuitenkaan näytä pitäneen Follingiukseen kohdistuneita ”epäilyksiä”, sillä hän nimitti tämän jo seuraavana vuonna linnansaarnaajaksi Tukholmaan ja 1565 Tallinnan piispaksi.

Petrus Follingius kuoli Turussa vähän epäselvissä oloissa 1565 ollessaan Viroon muuttoa varten hakemassa tavaroitaan Suomesta.

Ordinariuksena
Turussa 25-4 2017
Simo Tuomola